Tämä päivä on ollut ihan kuin jokin Sofia Coppolan leffa.
Puhuin eilen illalla Skypessä ystäväni kanssa, ja heräsin tänä aamuna hurjaan haikeuteen. Juliekin oli muualla, ja ulkona ripotteli vähän vettä. Mieli alkoi olla jo vähän maassa, mutta keittiöön mennessä törmäsin La Directriceen eli johtajattareen. Meillä on jo keskenämme oma kieli, jota kutsun frenglanniksi - kumpikin sekoittaa ranskaa ja englantia sopivassa suhteessa. Directrice on hyvin sympaattinen, nytkin pysäytti kulkuni ja alkoi kysellä, viihdynkö asuntolassa, onko huoneeni okei, tulenko juttuun Julien kanssa ja ikävöinkö perhettäni ja kavereitani. Pitkän juttutuokion jälkeen olo oli jo parempi, ja aamiaisen jälkeen se lähenteli jo hyvää - tässä lähellä myydään parasta kookosjugurttia, jota olen koskaan maistanut.
Päätin lopulta lähteä kiertelemään lähikatuja ilman kameraa (en jaksa sateella oikein kuvata = laiska). Lopulta kävi niin, että tulin tassutelleeksi Notre Damelle ja takaisin; viisi tuntia apostolinkyytiä sadevesilammikoissa aiheutti kyllä ongelman nimeltä pesusienikengät, mutta nyt osaan todellakin navigoida täällä! Matka olisi toki mennyt huomattavasti nopeammin, ellen olisi pysähdellyt jatkuvasti... Löysin suloisia sisustusliikkeitä, hienoja viiniputiikkeja joissa herrat nyrpistelivät neniään lasien yllä, hyväntuoksuisia teesalonkeja maistiaisineen, boulangerien johon oli kymmenen metrin jono sekä katumarkkinat, joilla myytiin vähän kaikkea crêpeistä imureihin.
Notre Damella pörisi hurja turistilauma kamerat napsuen, kuten tavallista. Kävin sisällä Rouvassa pitämässä sadetta ja suosittelen, oli hienon tunnelmallista.
Loppupäätelmä: Pariisissa on kyllä aika vaikeaa olla surullinen, tämähän on sentään Pariisi. :) Aina löytyy tekemistä ja nähtävää, ja joku vartijasetä, joka näkee kun levität karttaa ja huudahtaa: "Aaaah, you are looost, ma framboise, non?" Ei täällä voi olla pahalla tuulella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti