Mutta eilisestä: olin perjantai-aamuna rauhallisen hetken tarpeessa, ja suunnistin siis naapuruston ehdottomasti hiljaisimpaan paikkaan: Montparnassen hautausmaalle. En yleensä harrasta tällaista kuuluisuuksien nimien bongailua hautakivistä, Pere Lachaisellakaan en ole koskaan käynyt. Aluksi se tuntuikin vähän omituiselta, mutta seisoskellessani keskellä hautakiviä tuli vanha herrasmies kysymään, olenko eksyksissä. Sanoin, että en, mutta en oikein tiedä minne päin lähteä. Vaari innostui kun kuuli, mitä opiskelen, joten hän lähti opastamaan hautakiviviidakkoon, kertoili kiinnostavia tarinoita taiteilijoista ja kirjailijoista, esitteli omituisia hautapaaseja ja näytti paaden, johon henkilön kuolinvuodeksi oli merkitty vuosi 2036. Kierrätettyään minua vajaan tunnin ajan herra kiitti että olin jaksanut kuunnella hänen "jaarituksiaan" ja katosi takavasemmalle niin nopeasti, että hädin tuskin ehdin sopertaa merci beaucoup tämä oli todella kiinnostavaa oli mukava tavata ja kiitos vielä kerran ja hyvää loppupäivää. Tuollaisia ihmisiä pitäisi olla enemmän!
Tour Montparnassekin näytti vähän suurelta hautapaadelta, pelottavaa. :D
Päivä siis alkoi hyvin, ja vain parani hautausmaalla vierailun jälkeen: kävin Montmartrella pyörähtämässä asuntolasta tuttujen Nathalian ja ranskalaisen Mélanien kanssa. Kyllä tää Pariisi on aika tosi jees - tajusin sen tänään seisoessani lähikaupan kassajonossa, kun kaiuttimista alkoi tulvia Edith Piafin Rien de rien ja kassatäti kehui mekkoani. :) Jaa mitkä töykeät asiakaspalvelijat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti