Olen suomalainen

Jännä, miten tässä kolmen kuukauden aikana tuo suomalaisuus on tullut hyvin tietoiseksi osaksi identiteettiä.

Tietysti syyt tähän ovat ihan ymmärrettävät. Täällä puhutaan usein ihmisistä maamäärittelyjen kera ("Franzi, se saksalainen", "unkarilainen tyttö" yms.), ja kun suomalaisia jostain syystä sattuu täällä omissa ympyröissäni aika vähän pyörimään, niin ihmiset tahtovat aina tietää miten asiat Suomessa hoidetaan. (Esimerkiksi virpomisperinne herätti tosi paljon uteliaisuutta, nää asuntolalaiset ajattelee nyt luultavasti että suomalaisilla on joku ihan ihme oma uskonto tai jotain... Oli vähän vaikee selittää sitä ranskaksi :D Ja vinkki muille vaihtareille: älkää edes yrittäkö selittää vihtomista. Se käsitetään taatusti väärin.)

Itselle tämä on joskus tosi hämmentävää; oon tottunut olemaan ihan vaan Essi, enkä mikään "se suomalainen". Joskus tuntuu että on oman maansa markkinoija tai jotain, kun joutuu monesti selittämään tasa-arvolaista tai maahanmuuttopolitiikasta. (Ei sillä etteikö niistä olisi mielenkiintoista keskustella.) Jotenkin silti joskus tuntuu, että itse ikään kuin "hukkuu" niiden vieraiden kielten alle - se raja oman persoonan ja "suomalaisuus-leiman" välillä hämärtyy. Tää on joskus tosi raivostuttavaa, kun tahtoisi olla vaan se Essi.

Toisaalta olen oppinut itsestäni ihan uusia asioita täällä. Luulin että olen suht puhelias - tavattuani pari italialaista tajusin, että oon just sellainen tuppisuinen suomalainen mitä stereotyyppisesti ajatellaan. Luulin oppineeni töissä smalltalkin jalon taidon - amerikkalaisten kanssa hengaillessani huomaan, etten pystykään keskustelemaan puolta tuntia maapähkinävoiden eroavaisuuksista pitäen samalla aihetta kiinnostavana. Luulin että se jorina suomalaisten "oman tilan" tarpeesta on vain myytti - kiinalaisten frendieni kanssa hengaillessa huomaan, ettei tunnu mukavalta, kun toinen on alle metrin päässä naamastani. Toisaalta tähän kaikkeen auttaa yksi piirre, jonka onneksi löysin itsestäni: suvaitsevaisuus. Kulttuurilliset väärinkäsitykset ovat täällä ihan jokapäiväistä elämää, joten olen jo tottunut ajattelemaan ensin ja tulkitsemaan sitten.

Täällä asuessa joutuu myös todella tottumaan siihen tunteeseen, että on ulkopuolinen. Pakko myöntää kyllä, että en todellakaan tunne itseäni osaksi ranskalaista yhteiskuntaa - mutta miksi mun tarvitsisikaan? Voin tarkastella kieltä ja kulttuuria hyvin näin ulkopuolisenakin. Joskus on vaan liian helppo pelkästään kritisoida ranskalaista tyyliä; täytyy pitää joskus tosissaan mielessä, ettei kaikki Suomessakaan ole ruusuilla tanssimista.


Puuh. Onneksi voin sentään kirjoittaa tätä suomeksi. ;)