Lappuliisalleni

Muistan tosi hyvin, kuinka meidän Pompula tuli meille. Olin toivonut kissaa jo ikuisuuden, ja kesällä kymmenisen vuotta sitten lopulta haettiin eräältä maatilalta pieni, harmaa ja pippurinen tyttökissa. Se tykkäsi nukkua sänkyni jalkopäässä ja pureskella ihmisvarpaita. Se rakasti kalaa ja inhosi imurin ääntä. Se nukkui päiväunia saunassa ja seurasi kiinnostuneena luonto-ohjelmia telkkarista lauantai-iltaisin muun perheen kanssa. Eräänä unohtumattomana kesäpäivänä se toi sisälle kuolleen rotan. Se kiusasi ahkerasti mummoni vanhaa kissarouvaa ja omi itselleen olohuoneen parhaan tuolin. Se ei koskaan oppinut naukumaan.

 Aika meni tosi nopeasti, se oli seitsemän kahdeksan yhdeksän kymmenen vuotta vanha, ja sitten eräänä talvisena päivänä se alkoi saada hengitysvaikeuksia. Meidän karvapallerolla todettiin syöpä. Pompulan kärsimykset loppuivat eilen, ja nyt on meidän Suomikoti pienten tassujen ääntä hiljaisempi.

Kuinka vaikeaa on selittää tämänhetkistä tunnetta sellaiselle, jolla ei ole koskaan ollut lemmikkiä? Pompula ei ollut vain eläin, se oli perheenjäsen. En koskaan ajatellut, etten voisi olla sen vierellä silloin, kun sen hengitys lakkaa. Niin tässä kuitenkin kävi, ja nyt minulla on yhteensä kaksi uutta hautaa vierailtavana Suomessa.